Eilen alkoi Runoviikko ry:n ja Kirjan talon yhteinen runoklubi Runo Inn Hunter’s.
Paikalla oli suhteellisen paljon yleisöä ja esiintyjät vetivät hyviä settejä. Jonimatti Joutsijärven tyyli alkaa mielestäni löytää itsensä, mutta edelleen odotan, että Jonimatti saisi yhdistettyä siihen enemmän performatiivisuutta ja ruumistaan (en tiedä miksi tätä odotan, ehkä siksi, että Jonimatista olisi johonkin sellaiseen). Ystäväni Ville-Juhani Sutinen veli ja esikoisrunoilija Jussi Sutinen oli positiivinen “yllätys”. Hänen hieno kaupunkirunoelmansa toimi ääneen luettuna ja Pascal Comeladen musiikin taustoittamana hyvin tunnelmallisesti. Jotain luennasta jäi päähänkin, tai ainakin se, että kokoelma täytynee ostaa.
Toista teostaan valmisteleva Miia Toivio luki otteita käsikirjoituksestaan. Joukossa oli myös runo, jolla ei ollut loppua (vielä). Vaikea sanoa niistä vielä mitään kovinkaan konkreettista, sillä yhden luennan perusteella ei käsikirjoituksesta vielä saanut otetta. Miia aloitti esityksensä kivasti laulamalla ja lopetti sen sävellettyyn runoon, joka ilmestynee Vuokko Hovatan levyllä.
Miian jälkeen näytin kolme videorunoa. Illan juontaja Tapani Kinnunen kysyi ällistyttävästi “mitä se videorunous oikein on?” ja vielä ällistyttävämmin “Miten se eroaa hauskoista kotivideoista?”. Niin.
Klubi päättyi oikeutetusti Markku Innon julkaisemattomaan tekstiin, joka “ehkä joskus on kirja tai sitten ei”. Oli taas hienoa kokea se tosiasia, että elämä tuo kokemusta ja ymmärrystä. Itseäni muutaman vuosikymmenen kauemmin tällä planeetalla tallustelleen Innon runoissa oli jotakin sellaista vahvuutta tai ymmärrystä tai ehkäpä oikeutusta sanoa asioita, mikä itseltäni ja ikäisiltäni runoilijoilta vielä puuttuu. Jos itse räkäisisin ulos lauseen “sanot olevasi menestynyt / todista se”, se ei merkitsisi juuri mitään. Innon suusta siinä oli vahvuutta ja kenties itseironiaakin.
Hyvä ilta.
Seuraava klubi helmikuussa.
Itse olen silloin jo Meksikossa.