México 4 (Janttu)
Jyri jossakin San Pedro Avocadossa tämän vuoden 3. tai 4. kuussa.
Vaikea oikeastaan sanoa nyt mitään. Jyrin kuolemasta on kulunut neljä päivää, ja me saavuimme eilen illalla Méxicoon. Oaxacalle oli vaikea sanoa näkemiin, ja vielä vaikeampaa siitä teki se, että ystävämme jäi sinne jonnekin. Kaikesta huolimatta ja ehkä juuri tapahtumien johdosta paluu Oaxacaan on minulle ja meille välttämätöntä.
Viimeiset päivät tuli vietettyä kotona Almaa hoitamassa ja Casotalla halaillen ja itkien Jyrin ystävien ja tovereiden kanssa. Pakkasimme mukaamme Jyrin tavaroita, jotka koimme hänelle henkilökohtaisesti tärkeäksi… ja nyt vaikuttaa siltä, että vakuutusyhtiö ei kuljeta hänen rinkkaansa Suomeen. Tuntuu, että meidän on se tehtävä, tuntuisi tyhmältä jättää hänen tavaroitaan tänne. Pitää vielä kysellä suurlähetystöstä, sillä meidän tai pääasiassa Alman tavarat vaatisivat yhden ylinmääräisen ihmisen kantoavuksi.
On vielä niin paljon asioita, joita haluan tietää Jyristä. Hän oli helppo ihminen tustustua pintapuolisesti, mutta hän ei koskaan tuont itseään tietentahtoisesti esiin. Asioita piti kysellä, tutustuminen tapahtui keskustelemalla pitkään ja rauhallisesti, asioiden kautta. Muistelin tässä hetki siten sitäkin, että kuulin hänen viekkaan naurunsa ensimmäisen kerran vasta Oaxassa. Vasta kun olimme tutustuneet paremmin, hänen huumorintajunsa tuli esiin, kuten myös moni muukin asia.
Olen kiitollinen siitä, että sain tutustua häneen ja äärettömän pahoillani siitä, etten enää näe häntä… meidän piti tavata Oaxacassa joskus myöhemmin, kun me palaamme sinne. Ehkä Jyristä jäi sinne jotakin, ehkä Jyri opetti paljon paikallisille aktivistiystävilleen, ehkä hän elää osana heissä ja osana tuota lämmintä, mutta konfliktien haavoittamaa kaupunkia. Ainakin minulle ja meille Oaxacassa tulee aina olemaan Jyriä. Mutta ei se oli tietenkään sama asia, mutta lohduttavaa kuitenkin.
Yksi keskeinen muistoni liittyy Jyrin ja minun yhteiseen ongelmaan oppia paikallisten kylien nimiä. Muistan kuinka palatessamme Nexichosta ja Capulalpamista yritimme Jyrin kanssa taksin takapenkillä vääntää näiden paikkojen nimiä kohdalleen. Silja naureskeli meille hiljaa etupenkillä. “Oliko se nyt jokin San Juan Guacamole?” Jyri kysyin minulta, johon vastasin “Ei. Se oli joku Citchso ja se toinen Catalulpam.”
Jatkoimme hetken aikaa nimien vääntämistä, kunnes tarkistimme oikeat nimet Siljalta. Loppumatkan ajan aina vartin välein testasimme toisiamme ja sillä tavalla nuo hankalat nimet jäivät päähämme.
Mutta Jyristä on vielä sanottava se, mitä Rubenkin hänestä sanoi: Jyri ei koskaan taistellut ketään vastaan, vaan aina jonkun puolesta. Ei vihollisia, vaan ystäviä ja avuntarpeessa olevia ihmisiä.
México tuntuu nyt kahden kuukauden jälkeen jättimäiseltä kaupungilta. Ei ole voimia kierrellä ja turistisoida täällä. Olemme ehkä ansainneet hetken hengähdyksen, tosin Silja tekee taas töitä, töitä ja töitä.
Kotiinpaluu lähestyy (Silja)
Alma yritää kiivetä muuria pitkin. Liikkumaan oppiminen tekee öistäkin levottomia.
Vaikka kaksi kuukautta Meksikossa alkoi jo melko pian saavuttuamme tänne tuntua meistä aivan liian lyhyeltä ajalta, on muutamia syitä, miksi on alkanut odottaa myös paluuta Suomeen: kuumuus, hyttyset ja Alma.
Täällä oli jo muutama viikko sitten helleaalto, jolloin lämmintä oli yli 35 astetta. Sitten ilma vähän ”viileni”, ja kolmekymmenasteiset päivät tuntuivat mukavan lauhoilta. Mutta nyt mittarit näyttävät taas läkähdyttäviä lukemia, 37 astetta, jopa 40. Päivisin ei tee mieli liikkua ulkona ollenkaan, ruoka ei maistu ja iltapäiväaurinko paahtaa asuntomme tunkkaiseksi saunaksi, niin että yöllä on sitten oikein mukava nukkua hikisissä lakanoissa ja rikkinäisen tuulettimen metelissä.
Toinen ärsyttävä vitsaus ovat hyttyset, jotka ovat vielä inhottavampia kuin suomalaiset lajitoverinsa. Täkäläiset hyttyset ovat nimittäin pieniä, nopeita ja äänettömiä. Ne imevät verta lähinnä öisin, ja koska ne ovat hiljaisia ja vikkeliä, niitä on mahdotonta metsästää ja tappaa. Aamulla sitten herää sääret täynnä kutisevia paukamia, ja Alma-rukka on jatkuvasti kokoonsa nähden valtavien punaisten läikkien täplittämä, huolimatta kaikista myrkyistä ja hyttyskarkotteista, joilla hänet iltaisin kuorrutamme. Kuumuuden takia kun ei voi peitolla suojautua.
Suurin syy, miksi kotiinpaluu on alkanut tuntua hyvältä ajatukselta, on kuitenkin Alma ja yöunet.
Alma kasvoi ulos kankaisesta matkasängystään jo noin kuukausi sitten, tai pikemminkin ryhtyi konttailemaan ulos siitä. Siitä asti olemme nukkuneet kaikki samassa sängyssä, Alma keskellä vinottain, poikittain, vatsallaan, selällään, milloin missäkin asennossa ja me Jantun kanssa reunoilla jäykästi kyljellään, siinä tilassa minkä Alma kulloinkin suvaitsee meille jättää. Lisäksi Alma nukkuu todella huonosti, heräilee vähän väliä, ei nukahda uudestaan, haluaisi maitoa parin tunnin välein ja jollen imetä häntä, saa hirveitä huutokohtauksia, jotka saattavat kestää parikin tuntia. Keskellä yötä pitäisi päästä konttaamaan, ja jos pidämme hänet aloillaan, kirkuu kuin kidutettu, ja jos päästämme liikkeelle, huutaa yhtälailla, törmäilee ja kaatuilee väsymyksestä. Kumma että jaksaa kuitenkin päivisin olla iloinen ja hyväntuulinen.
Suomessa odottaa siis kunnon unikoulut, opettelu omassa sängyssä nukkumiseen, ilman yöimetyksiä ja konttailuja. Luultavasti on tiedossa muutama pitkä huutoyö, mutta eipä se kovin paljon eroa tämänhetkisestä tilanteesta…
Ruoka maistuu yleensä hyvin, mutta sotku siitä syntyy.
Alma juttelee jo paljon. Yleensä hän sanoo öh öh.
Dialogo Climático de los Pueblos
Tämä on pieni dokumentti, jonka tein vapaaehtoistyönä täällä.
Espanjaa osaavat ymmärtänevät siitä enemmän kuin minä ja muut huomattavasti vähemmän. Ilmastonmuutoksesta siinä kaiketi puhutaan. Kiitokset Machinefabriekille musiikista ja Siljalle sekä Jyrille avusta.
Kotona ja töissä (Silja)
Janttu väsyy leikeistä.
Kun rutiinit vakiintuvat, alkaa tuntea olevansa kotona.
Jotta rutiinejaan voisi sujuvasti ylläpitää, täytyy esimerkiksi tietää, mistä ostaa aamun lehti, tuoretta leipää, lattianpesuainetta tai virkkuukoukku ja lankaa.
Me olemme ehtineet rutinoitua jo oikein sopivasti: arki sujuu helposti, jokaista askeltaan ei tarvitse erikseen miettiä, mutta koko ajan tulee vastaan kaikkea uutta ja mielenkiintoista.
Tärkeä osa arkirutiinejamme on parin korttelin päässä kotoamme sijaitseva kauppahalli, Mercado Sánchez Pascuas. Muutaman päivän välein jompikumpi meistä käy hallissa täyttämässä kodin hedelmä-, kasvis-, tuoreyrtti-, leipä-, kananmuna- ja juustovarastot. Sieltä ostamme myös puurohiutaleet, mausteet, satunnaiset siivousvälineet, Janttu churroja ja minä kukkia. Tavallisesta supermercadosta – jotka ovat pieniä ja huonosti varusteltuja – emme oikeastaan tarvitse kuin pastaa. Säilykkeiden ym. valmisteiden sijaan, joita Suomessa tulee aika paljon käytettyä ruuanlaitossa, täällä teemme melkein kaiken tuoreista aineista. Kaksi kolme isoa muovikassillista hedelmiä, vihanneksia ja muita ruoka-aineita maksaa yleensä alle kaksikymmentä euroa; Jantun edelliseen kirjoitukseensa liittämässä kuvassa on yhden aamun noin kympin ostokset. Tätä tulemme kaipaamaan Suomessa…
Saimme kotiin vihdoin myös netin, naapurin Marcus hankki langattoman yhteyden, josta ostimme osan. Myönnettäköön, että kyllä se helpottaa elämää, vaikka periaatteessa ajatus netittömistä illoista olikin mukava. Tällä hetkellä on niin kiire juttujen kanssa, että iltaisinkin on aika paljon sähköpostien kirjoittelua ja muuta säätöä. Yleensä kyllä työskentelen kahviloissa päivisin, muutamassa vakkaripaikassa jossa on netti, Jícarassa, Brújulassa ja Los Cuilesissa, joiden henkilökunta on jo tullut tutuksi ja asiakaskuntakin osin.
Edellisviikon perjantaina ilmestyi Kansan uutisissa juttuni Trotski-museosta (kiitos Jari avusta!). Lehden toimitussihteerin mukaan se voitti Hesarin kulttuuriosiossa hieman aiemmin ilmestyneet Trotski-jutut kuusi nolla, mikä yllätti ja ilahdutti kovasti. Kirjasto-lehteen tuleva iso juttu paikallisesta kirjastoautosta, köyhien lähiöiden lapsille kirjoja kuljettavasta Biblioteca Móvilista on paria tarkistusta ja kuvatekstejä vaille valmis, mutta ilmestyy vasta kesällä. Ulkoministeriön kehitysviestinnän global.finland -sivuilla ilmestyy varmaan pian juttuni Minun työni -sarjassa, toinen on tekeillä. Maailma kuvalehti Kumppanin kesän Meksiko-numeroon on tulossa ainakin kaksi juttua, ekoturismista ja geenimaissista (ja yksi kirja-arvostelu), ja toukokuun numerossa ilmestynee pieni kolumni. Lisäksi on tekeillä juttu Vauva-lehteen, Amnesty-lehteen ja muutama on vielä neuvotteluvaiheessa.
Metsässä
Eli aikamoinen suma tällä hetkellä. Kummasti se tuntuu aina menevän niin, että välillä on pitkään tyhjäkäyntiä, vastausten odottelua sähköposteihin, haastateltavien etsimistä, juttujen suunnittelua ja tuskastumista kun mikään ei tunnu etenevän, ja sitten onkin yhtäkkiä kiire monen jutun kanssa yhtäaikaa. Juuri kun aika täällä on loppumassa kesken ja tekisi mieli ottaa muutama päivä vapaata, käydä museoissa ja näyttelyissä joissa ei ole vielä ehtinyt käydä, lähikaupungin kulttuurikeskuksessa, Monte Albanin pyramideilla ja muissa mielenkiintoisissa paikoissa, niin pitää istua viikonloppunakin kirjoittamassa.
Ei kai tässä muu auta kun yrittää tulla mahdollisimman pian takaisin, sillä kertaa vähän pidemmäksi aikaa, kuten Janttukin kirjoitti. (Jollei sitten käy niin, että lähtöpäivänämme 3.5. lennot on edelleen peruttu ja meidän on siirrettävä paluupäiväämme…)
***********
Kello on kymmenen illalla, Janttu ja Jyri istuvat patiolla juomassa kaljaa, syömässä heinäsirkkoja ja editoimassa ilmastodokkaria, minä vahdin sisällä Alman hieman levotonta unta. Jollei nyt ihan jokailtaisia rutiineja, niin jonkinlaista tyypillistä Meksiko-olemista kuitenkin.
Juttukeikalla Nexichossa. Vasemmalla oppaamme Juan ja oikealla paikallinen asukki Isak.
Janttu pelkää hevosia ja siksi tämä kuva on otettu erittäin kaukaa.
Oaxaca 5 (Janttu)
Tässä majatalossa söimme lihaa. Emme kyllä suinkaan kuvan koiraa.
Aikaa on mennyt taas edellisestä kirjoituksesta. On ollut paljon tekemistä ja on edelleenkin. Reilun viikon päästä lähdemme Méxicoon, jossa tällä kertaa majoittaudumme kahteen eri hostelliin/hotelliin. Viimeiset vuorokaudet vietämme korkeatasoisessa hotellissa ihan vain sen takia, että sen katolla on uima-allas. Uimaan emme tällä reissulla ole kertaakaan päässeet, koska vettä ei täällä vuorten keskellä juuri ole. Näimme sellaista kolmipäiväisen reissumme aikana Sierra Norten maisemissa, mutta sekin “joki” oli polveen asti syvä.
Sierra Norten jylhissä vuoristomaisemissa kävimme Nexichossa ja Calpulalpamissa, jotka ovat ns. ecoturismo-kohteita. Silja tekee juttua niistä ja niiden vaikutuksista paikallisiin kyläyhteisöihin. Matka kulki pitkin hyvin mutkaista vuoristotietä, josta Alma ei juurikaan pitänyt. Mennessä vauva taisi oksentaa viitisen kertaa.
Silja kertonee hieman enemmän reissustamme. Sellaisen erikoisuuden haluan mainita, että tuli syötyä lihaa! Siis ihan oikeaa pihviä, koska pienen kylän mukavat tädit ja mummot olivat ihan meitä varten tehneet erikoisuutensa, joka on jonkin eläimen lihaa, joka tehdään ilman rasvaa. Ja mitäkö kasvissyöjät tästä tuumivat??? Liha oli erittäin maukasta.
Itselläni on ollut työssä muutama projekti, joista toisen taidan saada pian päätökseen ja maailmalle. Kyseessä on pieni (n. 30min) dokumentti, jonka aiheena on ilmastonmuutos. Laitan valmiin dokkarin tänne nähtäväksi myöhemmin. Toinen projekti koskee lähestyvää perjantaita, jolloin esittelen videorunoutta El Pochote -nimisessä elokuvateatterissa. On mielenkiintoista nähdä tuleeko paikalle jopa yleisöäkin. Näytän siellä muutaman videorunon englanniksi ja muutaman suomeksi sekä yhden vastavalmistuneen espanjaksi. Tässä alla videorunoni espanjaksi.
Elämä etenee muuten normaalisti. Siljaa stressaa kasaantuvat jutut ja ajan loppuminen ja mua ja Almaa lähinnä vain se, että kohta olemme taas Suomessa. Pitänee yrittää keksiä itselleni jokin työ, mikä ei vaadi konttoria tai läsnäoloa työpaikalla, sillä haluan ehdottomasti asua täällä jossakin välissä hieman pidempäänkin. Tällaisten kahden kuukauden mittaisten vierailujen huonopuoli on se, että juuri kun tuntee olonsa kotoisaksi ja on tavannut mukavia ihmisiä, pitää lähteä pois. No, paluu on helppoa, kunhan vain keksisi miten se olisi mahdollista. Turun kämppä myyntiin ja rellastamaan rahoilla tänne! No, ei kai.
Alman (ja meidänkin) ruokaa.
Lintu, joka syö toisia lintuja. Vuoristossa elelee myös hyvin paikallinen sininen pikkulintu, joka osaa matkia kotkien kiljaisuja. Se käyttää keinoa hätistääkseen muut linnut pois ruoka/juomapaikoilta. Alykäs lintu, vai mitä? Tosin älykkyys saattaa kostautua, sillä myös kotkat kiinnostuvat näistä tekokiljauksista.
Kylä, jonka nimen jo muistan, mutta en osaa sitä kirjoittaa... Nexicho (?).
Alma leikkii lasten kanssa.
Koiranelämää
Tämä tässä o PIerre, joka löysi kuivan maan ainoan mutalammikon.
Ne joilla on koira tai sitten kissa tai jokin muu elukka tietänevät jotain siitä, mikä on matokuuri ja mikä sen tarkoitus on. Itse pääsen nyt kokeilemaan matokuuria, kun luultavaa on, että sisälläni on loisia. Voi kuitenkin olla, että tämä vuorokausia kestänyt ravaaminen saniteettitiloissa voisi johtua jostakin muusta. Samapa tuo… matokuurilla olen.
Heikkenevän olon ja muiden kiireiden, tai oikeammin tekemisten, ohella ei juuri aikaa ole mihinkään tällaiseen kirjoitteluun jäänyt. Eilen pidin pienen luennon videorunoudesta Universidad Mesoamericanassa ja tänään alkaa eräs pienempi tapahtuma suuremmassa tapahtumassa, mistä kuvaan ja editoin pienoisen dokumentin, joka on tarkoitus saada valmiiksi huhtikuun kuluessa ennen Bolivian “kehitysmaiden ilmastokokousta”.
Eilisen luennon pidin maestro Juan Roblesin elokuva-alan opiskelijoille. Osa näpräsi kännykkää, osa kuiski keskenään, mutta ainakin kaksi kuunteli. Yliopistoluento vaikutti hieman poikkeavan suomalaisesta, tai sitten se johtui vain Juanin häsläävästä luonteesta. Kivaa se oli. Lopussa opiskelijat saivat tehtäväkseen pohtia videorunouden estetiikkaa, mutta myös erään Kaurismäen elokuvan film noir -tyyppistä ilmettä.
Maanantaina olimme, vatsaongelmistani huolimatta, reissussa kuulemassa turismin ja ekoturismin vaikutuksista alueen alkuperäisyhteisöille. Reissuun sisältyi lyhyehkö, mutta oikein kiva vaellus Monte Albanin lähistöllä… samaiselle alueelle, kun suunnitellaan 5-tähden hotellia ja golf-kenttää Jenkeille ja meille muille länkkäreille.
Pääsiäistä vietimme Aapon, Hannan ja lasten luona. Yövyimme taitelijaresidenssissä keskustan ulkopuolella. Talo oli hieno, mutta puitteet hieman ontuivat.
Onnistuimem jotenkin siis missaamaan lähes kaikki pääsiäiseen liittyvät kulkueet ja muut härpäkkeet.
Vuoripolkuja.
Kylmääkö?
Silja töissä.
Kehitysaskelia (Silja)
Alman motoriset taidot kehittyvät hurjaa vauhtia.
(Pieni varoitus näin alkuun: seuraava kirjoitus käsittelee Alman kehitystä kahdeksankuisesta vauvasta yhdeksän kuukauden ikäiseksi, mikä ei välttämättä vastaa kaikkien käsitystä kiinnostavasta blogitekstistä… Vielä ehtii hypätä yli!)
Näin sitä leikitään!
Alma on oppinut nousemaan ihan itse seisomaan, tuolista tai muusta tuesta kiinni pitäen. Ensimmäistä kertaa se tapahtui eräässä ravintolassa, jonne pysähdyimme matkalla tiesuluille maaliskuun puolivälissä. Oi sitä onnellista ilmettä! Siinä hän seisoi pitkään leveä hymy kasvoillaan, tuijotellen maailmaa korkealta, ilman kenenkään avustusta.
Reissun alkuaikojen äitiintarrautumiskausi (jolloin Alma ei vapaaehtoisesti ja ilman surkeaa itkua liikkunut kahtakymmentä senttiä kauemmaksi minusta) on tältä erää ohi, ja nykyään Alma konttailee vauhdikkaasti pitkin kahviloiden lattioita, tai minne tahansa hänet laskeekin istumaan.
Istumaan Alma nousi itse ensimmäistä kertaa Casa de la Condesa hotellissa Méxicossa juuri kahdeksan kuukautta täytettyään. Samoihin aikoihin hän alkoi harjoitella ylös nousemista, ensin kädet tukevasti lattiassa, jalat suorana ja pylly kohti kattoa, ja nykyään siis käsillä itseään ylös kiskoen.
Kaikista uusista taidoista Alman oma suosikki taitaa kuitenkin olla pönttöön kakkiminen. Se alkoi ihan sattumalta, ryhdyimme vain viemään häntä vessaan kun näimme että kakka on tulossa eikä ollut vaippaa päällä, ja Alma tajusi heti mistä on kyse. Vaipat on pysyneet puhtaina siitä lähtien.
(Tarpeitaan tehdessään Alma pinnistelee ja ponnistelee silmät pullistellen, tuijottaen samalla lähimmäs sattunutta ihmistä kiinteästi silmiin – mikä ilmeisesti on aika tyypillistä vauvoille – mutta pöntöllä istuessaan hän lisäksi hymyilee leveästi. Se näyttää todella kummalliselta.)
Tässä vielä pieni video Alman kehittyvästä liikkumisesta.
Oaxaca #4 (Janttu)
Muutama kuva sieltä ja täältä:
Taisin jossain kuvatekstissä mainita C. Eastwoodin... Tässä kotikatumme.
Aamuinen kauppahalli, Alma heräsi hieman liian aikaisin ja juuston ostamisesta tuli hankalaa.
Näitä kujia täällä riittää, kunhan jaksaa hieman kiivetä ylemmille maille.
Kävimme perheilemässä Aapon, Hannan, Outin, Aukustin ja Tuuren kanssa tunnin bussimatkan päässä isolla sunnuntaitorilla Tlacolulassa.
”Samperin heinäsirkat, ne on kuin sipsejä!” (Silja)
Herkullisen näköinen heinäsirkka.
Viime viikolla vietimme aikaa Aapon ja Hannan perheen kanssa: perjantaina juhlimme minun ja Aapon synttäreitä käymällä porukalla syömässä, Jyrikin oli mukana, ja sunnuntaina köröteltiin paikallisbussilla Tlacolulan pikkukaupunkiin käsityö- ym. markkinoille.
Tlacolulassa tuli ostettua pussillinen oaxacalaista herkkua nimeltään chapulines. Tähän asti olen vain tuijotellut niitä uskaltamatta koskea, tietoisena siitä että jossain vaiheessa tätäkin on maistettava (pitäisi kirjoittaa niistä yhteen juttuun). Chapulín nimittäin tarkoittaa heinäsirkkaa, ja juuri siitä tässä ruokalajissa on kyse, paahdetuista heinäsirkoista.
Valitsimme chilisirkkojen sijaan limellä maustettuja (Janttu oli maistanut chilipaahdettuja jo aiemmin). Eivätkä ne loppujen lopuksi edes kovin eksoottisilta maistuneet: rapeilta ja suolaisilta, kuin mitkä tahansa pikkunaposteltavat. Pystyn pistämään niitä suuhuni, kunhan en näe mitä syön; harottavat jalat, haaleat siivet ja valkoinen, juovikas hyönteisenmaha näyttävät vähän liian vastenmielisiltä.
Nyt kun keittiön pöydällä lojuu pussillinen heinäsirkkoja, niitä tulee lievästä inhotuksesta huolimatta napsittua ohi kulkiessaan. Ihan kuin sipsejä tai suolapähkinöitä, joita vain syö vaikkei oikeastaan tekisi mieli.
Oaxaca #3 (Janttu)
Tässä pelissä ei meikäläiset pärjää...
Siinä vaiheessa, kun lapsi vihdoin alkaa ymmärtämään leikeistä jotain, muuttuu peli varsin vaaralliseksi. Alman ensimmäinen varsinainen seuraleikki koostuu hokemasta “missä Alma” tai “missä isi” tai “missä äiti”. Kadulla leikki toimii esimerkiksi siten, että Siljan kantaessa Almaa minä kävelen heidän takanaan ja kurkin vuoroin vasemman ja vuoroin oikean olan yli hokien “missä Alma – siellä Alma” – ja Alma se nauraa!
Vaarallisen tästä vaarattoman tuntuisesta leikistä tekee Oaxacan viimeisiä vetelevä kaupunginjohto, joka yrittää saavuttaa vaalivoittoa osoittamalla äänestäjille, että köyhällä kaupungilla on varaa korjata kaikki kaupungin kadut, olivat ne viallisia tai sitten eivät.
Ehkei pitäisi syyttää ainoastaan katuja tai leikkejä, koska onhan ihmisellä jokin vastuu katsoa eteensä. Leikin huumassa unohdin tämän ja sen seurauksena oikeasta isovarpaastani puuttuu nyt palanen… voihan tästä sandaalejakin syyttää, sillä kunnon talvikengissä varvasparkani oli selvinnyt varmaankin mustelmalla.
Almasta on joka tapauksessa vaikuttavan olevan tulossa leikkikäs tyttö. Huumorintaju riittää väsyneenäkin kovin pitkälle ja osaapa hän itsekin mennä harson tai pyyhkeen alle piiloon ja tulla esiin sieltä vasta edellä mainittuja hokemia kuullessaan… leikistä se tämä ihmisten kuvainnollistava ja monipuolinen kielikin taisi saada alkunsa, mikäli Derridan höpinöitä on uskominen. Leikki on jotakin ylinmääräistä elossapysymisen ohella, joka mahdollistaa sellaisia aisoita kuin, että nuotio ei ole vain ruokaa tai lämmittämistä varten vaan myös laulamista ja leikkimistä tulella, eikä keppi ole vain sytyke vaan myös lyömäase, soitin tai kymmenen tikkua laudalla.
Leikitään siis!
Kuvat tuli napattua, kun olimme Siljan ja Alman kanssa paikallisen kirjastoauton matkassa. Päädyimme keskustan ulkopuolelle lähiöön, jossa lukutaito tai kirjat eivät ole itsestäänselvyyksiä. Vaikea kuvata sitä tunnetta, kun 35-asteen lämpötilassa lapsia valui autolle kuin muurahaisia ja olivat kuin… hymyt, keskittymiset ja silmistä hohkaava ilo ja onni ovat jotain, jota ei sanoin voi koskettaa. Mikä on lukemisen ja kirjan arvo silloin, kun ne eivät ole aina läsnä?
Ja espanjankielen kaunein sana on edelleen “sonrisa”.
Kiitokset kirjastoauton ylläpitäjälle ja perustajalle Carlokselle tästä. Voipi olla, että joudun kiittämään miestä vielä toistamiseen, mutta siitä myöhemmin lisää.
Kirjoja ja elämää!
Lakkoja ja tietyömaita (Silja)
Meillä ei ole kämpässä nettiä, mikä hieman rajoittaa tätä blogin päivittämistä – sekä skypettelyä, niille kun olisi parhaiten aikaa iltaisin tai aamuisin kotona. Käyn päivisin kahviloissa työskentelemässä, mutta kun imettämis-, syömis- ynnä muiden pakollisten taukojen vuoksi työpätkät jäävät aina vähän liian lyhyiksi, ei malttaisi nipistää aikaa mihinkään ylimääräiseen.
Toisaalta kodin netittömyys on myös vapauttavaa. Yleensä tulee pidettyä konetta päällä kaiket illat, ja vaikkei muuta ehtisi niin vähintään täytyy vartin välein vilkaista onko tullut sähköposteja (useimmiten ei). Ja koko ajan pohtii mitä pitäisi tehdä; pitäisi ladata se yksi artikkeli, pitäisi kirjoittaa ne sähköpostit, maksaa se lasku, pitäisi hakea tietoa siitä aiheesta ja valmistella sitä juttua. Ja kun Alma on saatu nukkumaan ja olisi lopulta aikaa, ei huvita tehdä ainakaan niitä asioita joita pitäisi. Nyt, ilman nettiä, voin hyvällä omalla tunnolla lukea kirjaa, selata sanomalehteä tai kääntää Lorcaa (uusi, rakas harrastukseni).
Katusulku
Eilen oli sähkötyöläisten lakko Meksikossa, ja Oaxacan isoimmilla teillä oli useita solidaarisuustiesulkuja, joiden organisoijien joukossa oli joitain puolituttuja aktivisteja. Kävimme Jantun, Alman ja Jyrin kanssa katsomassa parilla sululla, melko hiljaista oli. Pontevat poliisit kävivät kysymässä rauhallisesta sulusta kuvia ottavalta Jyriltä, olivatko aktivistit kiusanneet häntä. Oaxacassa ihmisiä eivät kiusaa muut kuin poliisit, hekin ainoastaan paikallisia. Muutaman vuoden takainen, korruptoituneen kuvernöörin vastainen kansanliike on täysin tukahdutettu, sitä ei aisti kaduilla, ja vihattu Ulisses Ruiz Ortiz edelleen tyytyväisenä vallassa. Kaukana ollaan Ciudad Juaresin tunnelmista.
Miehiä töissä.
Tänä kesänä on kuvernöörinvaalit, mikä ilmeisesti on syynä siihen, että puolet keskustan kaduista on tällä hetkellä rakennustyömaana. Niin myös meidän Quetzalcoatlimme. Puolueen pitää näyttää, että johonkin niitä verovaroja käytetään. Sattumoisin kuvernöörin veli kuulemma omistaa tietyöyhtiön, mutta sillä ei tietystikään ole mitään tekemistä minkään kanssa.
Muutama päivä sitten kävin opettajien ammattiliiton toimistolla tapaamassa erästä haastateltavaa (kansanliike 2006-2007 alkoi juuri opettajien lakosta), ja juttelin samalla yhden eläköitymässä olevan opettajan kanssa. Hänen mukaansa eläkkeitä ei ole maksettu muutamaan kuukauteen: kansanliikkeen tukahduttaminen tyhjensi osavaltion kassasta sen mitä korruptio ei jo ollut vienyt, ja velkaa oli jo sitä ennen tuntuvasti. Noin kuusikymppinen opettajatar kuvaili innoissaan toimia, joihin he olivat ryhtymässä: yksi marssi oli toteutettu jo aiemmin, toinen oli tulossa, ja kohta he valtaisivat valtatien. ”Siellä tulee olemaan pelkästään meitä vanhuksia!”, opettaja nauroi onnellisena. Harmi, että aika ja paikka menivät minulta ohi.
Näin täällä priorisoidaan vaalivuonna: eläkkeet jätetään maksamatta, mutta keskusta on yhtä valtavaa tietyömaata.
Aina kuvauksellinen Jyri.
Alma ja Eric
Oaxaca #2 (Janttu)
Kokkaustilamme.
Café Los Cuiles on pieni kahvila Oaxacan ytimessä.
Sen ympärillä on paljon käsityöläisiä, niin vaatteiden puolesta kuin taiteidenkin.
Viimeiset päivät olemme asettautuneet kotiimme, joka sijaitsee tässä lähellä. Mitään ihmeellisyyksiä ei nyt ole sattunut. Paitsi että osallistuimme koko perheen voimin mielenosoitukseen samaa sukupuolta olevien ihmisten avioliittojen laillistamisen puolesta. Maan pääkaupungissahan tämä laki on kaiketi astumassa tai jo astunut voimaan, ja nyt täällä “maaseudulla” pyritään samaan. Mielenosoitus koostui “valehäistä”, joissa parisenkymmentä paria menivät naimisiin… tai lain puolesta eivät virallisesti, vielä.
Paikallisuuksista olen ehtinyt maistamaan maukasta heinäsirkkaa. Lähinnä se muistutti chilillä maustettua friteerattua juttua, jotain rapeaa. Parhaillaan juon paikallista Indio-olutta salsan kera. Micheladas-sekoitus syntyy chilisestä salsasta (n. 8cl lasin pohjalla) ja oluesta. Lasin reunus on taitavasti vahvistettu suolalla ja väkevällä chilillä. Suomessa lähellä tätä pääsee kaatamalla Tabascoa oluen sekaan. Ai, onhan tässä jäitäkin!
Tällä viikolla on tarkoitus löytää minulle opettaja, jotta voisin jossain välissä ihan oikeastikin keskustella “espanjaksi”. Perusasiat hoituvat, tänään kävin jo lyhyen keskustelun kirjallisuudesta espanjaksi… tai enimmäkseen kuuntelin, mutta taisin ymmärtää lähes kaiken.
Kaikkea hyvää kaikille!
Alma osoittamassa mieltä...
Aamuisella kävelyllä odotin Clint Eastwoodin ilmestyvän kulman takaa pieni soiva tiuku kädessään.
Abuelos mexicanos…
Alma se katsoo melkein kameraan.
Oaxaca #1 (Janttu)
Oaxacan katunäkymiä.
Kohti normaalia.
Olemme onnistuneet pysyttelemään samassa hostellissa hieman pidempään, mikä sopii Almalle hyvin. Tämä on ensimmäinen viikko, kun asiat alkavat tuntua normaalilta. Silja on töissä, Alma nukkuu ja minä työskentelen omiani. Pääsemme torstaina omaan asuntoon, joka on meille vuokrattu aina huhtikuun loppuun.
Tämä Hostel El Quijote on ollut loistava majapaikka meille. Sen omistava pariskunta haaveilee omista lapsenlapsistaan, joten heistä on oikeastaan tullut Alman “Abuelos de Mexico”. Siirsivät meidät isompaan huoneeseenkin ilman lisämaksuja… tai oikeastaan halusivat Almalle enemmän tilaa ja me siirryimme siinä kylkiäisinä. Täytynee muuton jälkeenkin tulla tervehtimään Alman ottoisovanhempia…
Olemme näinä muutamina päivinä pyörineet Jyrin kanssa ja tutustuneet tähän kummalliseen eteläiseen kaupunkiin. Juanin mainitsemia “erikoisuuksia” en ole vielä nähnyt tosin. México Cityssa oli oma suurkaupunkimainen viehätyksensä ja tässä taas sellainen pikkukaupungin hidas ja rento meininki.
Eilen tapasimme taiteilijaresidenssin asukkaan Aapo Korkeaojan, joka on täällä perheensä kanssa. Hänellä on matkassa siis vaimo, kaksi alle 4-vuotiasta lasta sekä appivanhemmat. Pientä lapsiperheilyä siis luvassa.
Kuuma täällä on… mittari pyörii päivisin siinä 30 asteen kieppeillä. Tietäisittepä kuinka kivalta auringon tuoma lämpö tuntuukaan iholla, ja kuinka uuvuttavaa se välillä on. Kaipa ne pian alkavat loskakelit saavat teidät sitten ajattelemaan meitä.
Tarkkasilmäiset huomaavat, että tämä vuori on vuorattu kaktuksilla.
Öistä Oaxacaa. Kaupunki kasvaa vuorille saakka.
México #3 (Janttu)
Kuva korkealta kohti kaupunginosaa, jota emme edes nähneet.
Pitkiä päiviä ja pitkiä kävelyitä. Hotelli on nukkumista varten. Tänään kiersimme toistamiseen ällistyttävän mielenkiintoista Centro Historicoa, jossa on jotain hyvin vahvaa hallinnollista pääkaupunkimaisuutta ja samalla suurta ihmisläheisyyttä. Alma jaksaa ihastuttaa ihmisiä, ja tällä kertaa kohteena oli sotilaspoliisi, joka lirkutteli tytöllemme automaattiaseensa takaa.
Eilen tapasin Juan Diaz Infanten, joka runoilijuutensa lisäksi paljastui valokuvaajaksi, taidekuraattoriksi sekä viestintäkonsultiksi. Kävin hänen kanssaan aamiaisella keskustelemassa paikallisesta poikkitaiteellisesta runoudesta ja päätimme järjestää huhtikuun lopulla pienen tapahtuman täällä México Cityssa. Tarkoitus on esittää tapahtuma live-feedinä useilla eri paikkakunnilla, mahdollisesti myös Suomessa. Tästä kaikesta lisää myöhemmin.
Täällä jos missä taiteilijat, kirjailijat ja muut menninkäiset ovat ymmärtäneet moni- tai poikkitaiteellisuuden käsityksen. Täällä puhutaan enemmänkin taiteen runollisuudesta kuin mistään kuva-, video- tai performanssitaiteesta… it’s all the same.
Huomenna matkaamme kohti etelää ja Oaxacaa. Siellä meitä odottaa motelli ja Juanin mukaan satulinnat, erikoiset olennot sekä Lumikin puu ja aina onnellinen loppu… Oaxacasta matka jatkuu kuun puolessävälissä rannikolle Puerto Escondidoon, jossa tarkoitus on levätä ja maata ja olla.
Mutta tässä suurkaupungissa olisi katseltavaa ja ihmeteltävää vuosiksi. Tajuton kulttuuritarjonta, tajuton määrä kaikkea… kaupunki, johon voi vain uppoutua ja jonka sykkeessä on vain elettävä. Kiitos Ciudad de México, palaan ja palaamme tänne vielä pidemmäksikin aikaa… tämä on lupaus.
Niña preciosa (Silja)
Alma ravintolassa Coyoacanissa.
Ihana rauha!
Respanainen kaappasi Alman hoiviinsa, kun kävimme alhaalla moikkaamassa runoilija Juan Jotain, jonka kanssa Jantulla oli aamiaistapaaminen.
Alma rakastaa meksikolaisia, etenkin näitä pieniä, pyöreitä, vanhempia naisia, jotka eivät väsy lirkuttelemaan ja lepertelemään hänelle. Niña hermosa, preciosa, que bonita, que ojos azules, he ihastelevat, eivätkä vain naiset, vaan myös pukumiehet, homotarjoilijat ja nuoret tytöt. Meksikolaiset ovat ylipäätään hyvin lapsiystävällistä kansaa; muuten niin pidättyväiset ja etäiset ihmiset muuttuvat lasten kanssa vilkkaiksi ja sosiaalisiksi niin kuin suomalaiset humalassa.
Alma ottaa uudesta tilanteesta tietysti kaiken ilon irti. Samalla kun tavallinen haaleanvaalea, harmaasilmäinen suomalaislapsi muuttui yhtäkkiä eksoottiseksi blondikaunottareksi, hitaasti lämpiävästä ja tarkkaavaisesta kulmienkurtistajastasta on kuoriutunut itsevarma seurapiirihai, joka jakelee leveitä hymyjään avokätisesti suuntaan ja toiseen, ja olisi valmis lähtemään kenen tahansa vieraan tädin tai sedän matkaan.
Ainoan varjon Alman uuteen, upeaan olemukseen luo ainoastaan se ikävä tosiseikka, että täällä hän on enorme, valtavan kokoinen, kuten jokunen suorapuheisempi paikallinen on äitynyt hämmästelemään.
Niinhän se on, että helppoa näiden on pärjätä ilman vaunuja ja kuljetella nuorimmaisiaan kevyesti kainalossa, kun ne painavat kahdeksankuisen Alman verran varmaan joskus kaksivuotiaina.
Muuttoja (Silja)
Kuten Janttu jo kertoi, nyt siis asumme jo ihan oikeassa hotellissa.
Homo-, lesbo-, bile- ja bisnesihmisten kansoittamalta Zona Rosan alueelta (melkoisen värikästä seutua siis, vaikkakin ihan turvallinen keskustakaupunginosa), halvasta, nuhjuisesta mutta sympaattisesta Casa Viejasta siirryimme trendikkään keskiluokkaiseen Condesan kaupunginosaan. Ravintolahinnat lähenevät siellä eurooppalaisia taksoja, katuja reunustavat lehtevät puut ja joka käänteessä tulee vastaan hyvin pukeutuneita äitejä ja isiä lykkimässä uusimman mallin mukaisia lastenvaunuja. Hostellimme siellä oli ihan siisti mutta jotenkin hengetön.
Nyt olemme Romassa, jota sanotaan taitelijoiden ja boheemien kaupunginosaksi, ja paljon täällä onkin museoita, gallerioita ja muuta kulttuurimeinikiä. Toki hyvin keskiluokkaista aluetta tämäkin, talot ovat matalia ja iloisen värisiä kuten Meksikossa on tapana, on siistiä eikä juurikaan kerjäläisiä. Diktaattori Porfirio Diáz rakennutti alueen 1900-luuvn alussa muistuttamaan ihailemaansa 1800-luvun Pariisia, ja melko eurooppalainen tunnelma täällä onkin. Hotellihuonekin on ihanan puhdas, jopa persoonallinen, Alma nukkuu parvekkeella kolmatta tuntia putkeen ja ikkunasta näkyy puisto ja kuuluu katusoittajien musisointia.
Hieman tämä paikasta toiseen ravaaminen alkaa väsyttää, ja pohdimme jäämistä tänne vähän pidemmäksi aikaa. Alma on protestoinut olemalla syömättä; aiemmasta ahmatista on yhtäkkiä tullut nirsoilija, joka näköjään eläisi pelkällä maidolla, avokadolla ja muutamalla hedelmäpalasella. Tai sitten syömällä itse, omin käsin, ja se vasta onkin siistiä puuhaa.
Alma syö itse.
México #2 (Janttu)
Kolmas hostelli alle viikossa! Tämä on kylläkin hotelli, eli ei omaa keittiötä.
Alma on siis paikallisten valmiiden ruokien varassa. Neiti vaikuttaa tyytyväiseltä, mutta väliin hieman hämmentyneeltä jatkuvasta muutosta johtuen. Paikallisten ihailut Alma ottaa vastaan paljastaen kaksi alahammastaan. Äsken hotellin siivoja sanoi vievänsä Alman mukaansa, siitä tyttö ei oikein pitänyt.
Kaupunki alkaa jo tuntua tutulta, tai oikeastaan tämä pieni osa, jossa olemme käyskennelleet. Alan ymmärtää, mistä täällä on kyse ja se helpottaa elämistä kummasti. Eipähän tämä niin kovasti muista suurkaupungeista tunnu eroavan… ehkäpä rakennuskanta on hiukan matalampaa, mutta ihmiset ne ovat ihmisiä ja kovin mukavia sellaisia…
“What about China / Have you seen The Great Wall — All walls are great / if the roof doesn’t fall”, jostakin tällaisesta on kaiketi kyse?
Käytiin myös suurlähetystössä. Pientä byrokraattista sekamelskaa, kun ensin joku tulee kertomaan, että jollakin siellä on minulle asiaa (koskien runojuttuja) ja sitten joku toinen tulee heti perään kertomaan, että ko. henkilö on juuri lähössä Suomeen… noh, öh??? Ehkä maanantaina asia selviää.
Tapaan tiistaina kaksi kokenutta meksikolaista nykyrunoilijaa, mutta tämä taitaa olla toisen blogini asiaa.
Alma viihtyy kantorepussa ja kadun hälinässä.
Jyri lähti jo kohti Oaxacaa. Tapaamme hänet siis siellä.
On taas niiiin kivaa!
Village-niminen kahvila oli ottanut oppia New Yorkista.
Mitäs tästä tulisikaan ilman vaunuja???
Kävelyllä
México #1 (Janttu)
Pienen maailman vuoksi viereemme lentokoneessa istui ystävämme ystävä Jyri, ja ainakin Siljan tuttu. Itsekin olin hänet tavannut ja matkalla Helsingistä Amsterdamiin selvisi, että tulemme tapaamaan enemmänkin, sillä hän muuttaa tähän epämääräiseen, mutta ystävälliseen maahan ainakin vuodeksi.
Saavuimme pitkän lennon jälkeen hostelille illalla, se oli ensimmäinen hetki, kun emme Suomesta lähtömme jälkeen enää nähneet aurinkoa. On hämmentävää viettää puolet vuorokaudesta lentokoneessa, joka lentää aikaa kiinni. Päivä jatkui siihen asti kunnes pysähdyimme.
Kuten tiedätte, tämä on ensimmäinen kertani täällä. Kaikki on kaunista ja ihmiset ihastelevat Alman sinertäviä silmiä ja kertovat sitten, että ne ovat ihan samanlaiset kuin minulla. Siihen pitänee tottua.
Mutta mitä Alma tästä kaikesta ajattelee? Sen piru tietää? Iloinen tyttö ainakin on… kukapa ei olisi, kun kaikki tulevat avoimesti ihastelemaan häntä.
Tästä tulee vielä niin upeaa…
Alma pelleilee lentokoneessa.